On maanantaiaamu Mangochin aluesairaalassa, Malawissa. Ennen varsinaista lääkärinkiertoa, kävelen osastolla arvioimassa, onko joku vakavasti sairaana. Tuberkuloosiosaston toisen pään nurkassa on Amidu, 25-vuotias kahden tytön isä. Kaksi kuukautta sitten hänellä todettiin HIV. Tai oikeastaan hän sairastaa aidsia, HIV-infektion etenevää vaihetta, jossa immuunijärjestelmä on halvaantunut. HIV-lääkkeet aloitettiin välittömästi.

Lääkkeistä huolimatta hänen kuntonsa heikennee. Kun näen hänet, huomaan heti miten nälkiintynyt hän on. Hengitys on nopeaa ja syvää, hänellä on kuumetta ja kasvot ovat kalpeat. Kaulassa on suurentuneita imusolmukkeita, jotka saattavat viitata tuberkuloosiin. Erittäin alhainen punasolumäärä voi olla myös tuberkuloosin seurausta. HIV ei ainoastaan ​​altista tuberkuloosille, vaan HIV-hoidon ensimmäisinä kuukausina vahvistuva immuunijärjestelmä voi myös aiheuttaa vakavia ongelmia. Tuberkuloosi on kyennyt jylläämään kehossa pitkään kohtaamatta immuunisoluja, mutta kun immuunisolujen määrä lisääntyy HIV-hoidon myötä, syttyy yhtäkkiä sota. Sota on nimeltään elpyvän immuniteetin tulehdusoireyhtymä (IRIS).

Amidu raihnastuu selkeästi viikon aikana. Hänen munuaisensa ovat melkein loppuun palaneet ​​ja hänen saamansa verisolut tuhoutuvat hänen ruumiissaan. Perjantaina hän ei enää pysty nousemaan ylös sängystä, kun haluan kuunnella hänen keuhkojaan. Iltapäivän lopulla käyn vielä kerran katsomassa häntä. Otsa kiiltelee hiestä. Pelko näkyy syvällä hänen silmissään. Hän tasapainoilee reunalla. Lääkärinä tunnen voimattomuutta, kuin seisoisin armeijan edessä paljain nyrkein. Miten minun pitäisi vapauttaa Amidu? Lauantaiaamuna, kun makaan itse kuumeisena sängyssä, päivystävä lääkäri lähettää Whatsapp-viestin. Amidu on kuollut.

Monipäinen hirviö

HIV, aliravitsemus, tuberkuloosi, IRIS, munuaisten vajaatoiminta, anemia… Amidun kohtaloa voi kuvailla monin lääketieteellisin termein. Mutta en anna huijata itseäni. Amidu kuoli köyhyyteen. Jos hän olisi asunut jossain länsimaassa, sekä tuberkuloosin että HIV-tartunnan riski olisi ollut vähäinen. Ja vaikka hän sairastuisikin näihin sairauksiin, Amidu olisi todennäköisesti pelastunut, jos hänellä olisi ollut mahdollisuus hyvään terveydenhoitoon.

Amidu ei ole ainoa. Sairaalassamme ihmiset kuolevat päivittäin tarpeettomasti ja aivan liian nuorina köyhyyteen liittyviin sairauksiin. Mieti esimerkiksi malariaa, aliravitsemusta ja ongelmallisia ​​raskauksia. Kaikkien näiden sairauksien nimeäminen on harhaanjohtavaa, koska kaikkien näiden taustalla vaikuttaa vain yksi ongelma. Köyhyys on monipäinen hirviö.

Köyhyys tappaa myös länsimaissa. USA:ssa köyhimmät ihmiset kuolevat yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin rikkaimmat. THL:n mukaan Suomessakin rikkaiden ja köyhien väliset terveyserot ovat viimeisinä vuosina kasvaneet. Hyvätuloisen nuoren aikuisen miehen elinajanodote on yli kymmenen vuotta pienituloista korkeampi. Köyhyys on sairaus ja terveys on rikkaus.

Kaikesta puutetta

Sairaalassamme ei pystytä tekemään useita ​​olennaisia ​​laboratoriokokeita, ja tulokset vievät päiviä. Amidun keuhkokuva viivästyi sähkökatkoksen vuoksi. Jos hän olisi ollut Suomessa sairaalassa, viipalekuvaus olisi ollut aiheellinen. Ehkä olisimme löytäneet infektion aiheuttajan ja voineet hoitaa sitä suunnatusti. Hänen ennusteensa olisi ollut huomattavasti parempi intensiivihoidossa.

Lääkäreitä on vähän. Länsimaissa lääkäreille varattu työ toteutetaan Malawissa suurelta osin clinical officer:n toimesta. He ovat suorittaneet kolmivuotiset opinnot. He tekevät toimenpiteitä ja jopa leikkauksia ja hoitavat potilaita, jotka olisivat tarpeeksi monimutkaisia ​​aiheuttamaan länsimaiselle professorille päänsärkyä, ja he tekevät niin hyvin rajallisilla resursseilla. Oireet ja epäilyt ohjaavat hoitoa useammin kuin varmistetut diagnoosit.

Amidun jätti jälkeensä murtuneen perheen. Hänen vaimonsa joutuu palaamaan takaisin omien vanhempiensa elätettäväksi, ja lasten mahdollisuus jatkaa kouluaan on pieni. Tuberkuloosi on sairaus, joka vaikuttaa erityisesti köyhimpiin ihmisiin ja tekee heidän köyhyytensä entistä sietämättömämmäksi. Tyypillinen tuberkuloosipotilas on ollut sairaana kuukausia ennen sairaalaan tuloa. Se, joka laiminlyö peltonsa, menettää satonsa. Lääketieteen näkökulmasta ollaan liian myöhässä, kun potilas vihdoin saapuu sairaalaan.

Viime vuosina on alettu ymmärtää yhä enemmän taloudellisen vaurauden itsensä vahvistavaa mekanismia. Taloudellinen eriarvoisuus johtaa eriarvoisiin mahdollisuuksiin. Heillä, jotka ovat syntyneet köyhyyteen, on vähän mahdollisuuksia kasvaa sosioekonomisesti. Tämä ei koske ainoastaan ​​henkilöitä vaan myös maita. Useimmat Afrikan maat ovat tuskin päässeet eroon siirtomaahistoriastansa. Hajotettu mantere on saanut kuuman version kylmästä sodasta, ja sen jälkeen HIV-epidemia on vaikuttanut suhteettomasti. Ei ole ihme, että köyhyys pitää Afrikan edelleen otteessaan.

Metsät ovat vihreämpiä kuin odotin, vihreämpiä ja täydellisempiä. Miten tällainen maa, joka on lumen peittämä puolet vuodesta, pystyy imemään itsensä muutamassa kuukaudessa niin täyteen kosteutta, elämää? Elämää, joka usein näyttää olevan haavoittuva, altis houkutuksille, herkkä sairauksille. Elämää, jota uhkaa kuolema.

Näin ihmettelin kirjassani Achter de rug van God (Jumalan selän takana), kun saavuin vuonna 2013 Posiolle, jossa tarkoitukseni oli työskennellä yhdeksän kuukautta terveyskeskuslääkärinä. Kohtuullisen lyhyt, eksoottinen kokemus antoi kuitenkin niin paljon, että sen jälkeen päädyin jatkamaan töitä Lapissa ja tähän asti olen työskentelyt Lapin Keskussairaalan keuhko-osastolla.

Lapissa on enemmän löydettävää kuin etsittävää, kirjoitin kirjassani. Maisemista, vuodenajan vaihteluista, ja Lapin ihmisistä löysin inspiraation kahteen kirjaani, romaaniin Zwarte ogen (Mustat silmät) ja ei-fiktiiviseen romaaniin Achter de rug van God.

Lääkäri-kirjailija-kombinaatio on toiminut minulla hyvin. Työkavereiden lisäksi on koko ajan tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Rakastan ihmisiä, ja rakastan erityisesti potilaitani. Hyvän lääketieteellisen hoidon lisäksi on tärkeää antaa rakkautta ja ymmärrystä eteenpäin. Kun potilas sairastaa syöpää, joutuu miettimään myös kuolemaa. Kuolemanpelko on luonnollista. Kun kuolema lähestyy, pitää yrittää löytää rauhaa ajatuksesta, että kaikki on hyvin. Potilaan kuolema voi olla vaikea myös lääkärille, koska hoidon keskeisin tavoite on yleensä potilaan hengissä pitäminen.

Keuhkosairaudet ovat muutakin kuin pelkkää syöpää. Astma, infektiot, uniapnea. Elintavat ovat nykypäivänä ratkaisevia terveyden kannalta, myös keuhkosairauksissa. Ylipaino, tupakointi, ja vähäinen liikunta.

Eräs siivoja tuli vastaanotolleni terveyskeskuslääkärin lähetteellä, jossa luki ‘potilas tupakoi, eikä pysty lopettamaan.’ Kävi kuitenkin ilmi, että hän oli jättänyt tupakan pois kuukausi ennen poliklinikalle tuloa.

‘Ei edes ollut vaikeaa,’ hän totesi. ‘Ysköksessä oli kerran verta, ja mietin, että tulevaisuudessa saatan joutua aloittamaan happihoidon. Joutuisin raahaamaan happipulloa rollaattorin kanssa. Silloin lopetin, ja kollega lopetti pian sen jälkeen, ja kolmaskin suunnittelee tupakoinnin lopettamista.’

Kun potilas onnistuu tekemään elintapamuutoksia, jättämään tupakoinnin, on vaikea olla rakastamatta häntä. Sama kun uniapneapotilas pystyy laihduttamaan. Toinen ihminen kasvaa horisontaalisesti helpommin kuin toinen, mutta lopuksi lihavuudessa on melkein aina energian saannin ja kulutuksen epäsuhta. Ylipaino on siis periaatteessa yksikertainen juttu, mutta käytännössä painonhallinta on usein todella vaikeaa. Jos potilaalla on terveydentilaan vaikuttavaa ylipainoa, ei voi lääkärinä vain sanoa ‘sinun pitäisi laihduttaa’. Sanoista ei usein ole mitään apua, henkilö vain loukkaantuu. Sen sijaan pitäisi motivoida ja antaa tukea. Tämä on helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Motivaatio on kuin kulta. Sitä voi etsiä ja kaivaa miten haluaa, mutta motivaatiota ei aina löydy. Sen lisäksi tarvitaan kärsivällisyyttä ja sisua.

Juuri sitä pidän Lapin (ja ehkä maailman) tämän hetken suurimpana ongelmana. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset ovat käyneet epätoivoisiksi, koska etsimistä huolimatta kultaa ei ole löydetty. Nykypäivänä halutaan nopeasti tuloksia. Metsä myydään kiinalaisille, Rovaniemen keskusta rakennetaan täyteen kerrostaloja ja maisemallisesti kauneimmat paikat raivataan esimerkiksi kylpylähotellin tieltä, koska sillä tavoitellaan nopeasti paljon rahaa. Vasta jälkikäteen näemme, että hieno maisema on tuhoutunut.

On joskus hyvä muistaa, että maailmassa on vain yksi Lappi, josta on syytä olla ylpeä ja tyytyväinen, vaikka elämä ei muuten olisi aina helppoa. Kultaa etsiessä pitäisi kaivaa maltilla. Kultaa löytyy lopuksi, ja voi olla, että se oli juuri meidän edessämme loistamassa auringossa. Emme vain huomanneet, että kimallus oli kultaa.

Neljän vuoden jälkeen minun elämäni kulkee eteenpäin. Vaimoni Eevan kanssa käyn syksyllä Lontoossa trooppisten tautien kurssilla, ja sen jälkeen työskentelemme todennäköisesti jonkin aika lääkäreinä Malawissa Afrikassa ennen kuin erikoistumiskoulutuksemme viimeinen vaihe alkaa Turussa. Sen jälkeen toivomme kuitenkin palaavamme Lappiin.

(kirjoitus julkaistiin Lapin Kansa-lehdessä 7.9.2018)

On pitkäperjantai, kaksi viikkoa ennen SM-maantiekilpailua. Ollaan Turussa, tulin viikoksi Lapista Etelä-Suomeen. Juostaan Aurajoen rannalla. Ilma on surkea, tänään ei vielä tullut sadetta, mutta tummat pilvet uhkaavat meitä. Sitä vastoin Aurajoen rannalla sijaitsevat talot ovat värikkäitä, kirkkaan keltaisia ja punaisia. Yksi nuori punakenkäinen tyttö juoksee koiransa kanssa, koira on isompi kuin tyttö.

Joen vesi on harmaa kuin vanhus. Kaupungin keskustassa juoksee vanha Parkinsonmies, olen nähnyt hänet usein juoksemassa Aurajoen rannalla. Hänen askeleensa ovat pienet, vain muutaman senttimetrin, vuosittain ne kutistuvat, kunnes kohta loppuvat kokonaan. Näyttää kuitenkin siltä, että hän on Suomen viimeinen mies, jolla on sisua.

Lapissa talvella oli vaikea juosta, kun tiet olivat jäätyneet ja pimeys täytti melkein koko vuorokauden. Vauhtitreenit jäivät usein tekemättä, kun oli liian kylmä ja takareidet eivät kestäneet. Nyt trooppisessa Etelä-Suomessa kilometrimäärä riittää, mutta vauhti ei. Juoksijan paratiisi on täällä, mutta Etelä-Suomessa asuvat juoksijat eivät ole kotona. He ovat Amerikassa, Portugalissa tai Afrikassa, missä on paljon lämpimämpi niin, että voi juosta T-paidassa. Vaikka minä olen ulkomaalainen, olenkin minä se mies, joka juoksi koko talven ajan täällä pyhällä Paavo Nurmen maalla.

Tunnin juoksemisen jälkeen alkaa sataa rakeita. Olen yksin metsässä, missä polut ovat raskaat ja arvaamattomat. Metsän puut ovat täysin kalpeita, koivujen oksat punaisia kuin vanha veri ja maa on märkää vanhojen sukupolvien kyynelistä. Onhan huhtikuu kansan suurin suru!

Ennen tuloa Suomeen, ajattelin, että Suomen kansa on ylpeä ja karu. Luin Väinö Linnan kirjasta, miten maaviljelijät muuttivat suot ruispelloiksi. Nykyinen todellisuus on kuitenkin ihan eri asia. Ruispellot muuttuvat taas soiksi, upeat maisemat jäävät tyhjiksi. Suomalaiset ovat metsämiehiä, jotka ovat kadonneet kaupunkeihinsa, ajaneet partansa pois ja laittaneet puvut päällensä. Miehet ovat kotona, juovat KELA-tukea pois ja sanovat, että töitä ei löydy. He, jotka eivät juo, syövät masennuslääkkeitä. Naiset ovat kauniita, mutta vasta vietettyään kaksi tuntia peilin edessä. Suomalaisien seksuaalisuus riippuu täysin Viagrasta ja rauha saavutetaan vain koska nukahtamislääkkeet ovat halpoja. Hanskat ja myssy ovat vuoden ympäri käytössä. Jopa suomalaiset hiihtäjät syyttävät lunta ja kylmää säätä, kun epäonnistuvat kilpailussa. Perussuomalaisetkin ovat ihan samanlaisia kuin muut eurooppalaiset, paitsi että he ovat niitä, jotka eivät ehtineet junaan. He seisovat ulkona ja vettä sataa päähän.

Raatteentie on unohtunutta historiaa. Nykyiset suomalaiset sotilaat eivät pysty juoksemaan Cooperin testiä loppuun. Itse asiassa, kun Venäjän politiikka on niin uhkaavaa, nousee kysymys, mitä tapahtuisi jos Suomeen höykättäisiin. Antaisiko tämä heikentynyt kansa itsenäisyytensä pois taistelutta?

Taistelusta puhuttaessa en voi sanoa olevani itse hyvä taistelija. Kilpailussa kyllä pidän kamppailusta, mutta kun voittaminen on kyseessä, ei ole koskaan tarpeeksi tahtoa. Ajattelen joskus, että kilpailun voittaminen on kuin huono Hollywood-elokuva, jonka lopun pitää aina olla hyvä. Olen juoksija, kyllä, juoksen niin kovasti kuin pystyn, ja joskus voitan, mutta voittaminen sinänsä ei ole syy kilpailuun. Näyttää siltä, että kahden ja puolen vuoden aikana minustakin on tullut suomalainen mies.

Tullaan kohta kotiin. On ollut hyvä lenkki ja lännen taivas saa vihdoin väriä. Päivän lopussa aurinko tulee lopulta esiin, juuri ennen laskuaan. Ehkä tämä olisi hyvä loppu, kun koko päivä on ollut harmaa ja surullinen. Askeleet kyllä kestävät, mutta samalla kutistuvat, kunnes loppuvat kokonaan.

Joskus olet väsynyt, kun tulet kotiin töistä. On ollut kiirellinen päivä ja yöllä et nukkunut hyvin. Suunnitelit meneväsi lenkille illalla, 35km 15km/h vauhdilla, mutta mitä sä saat tästä? Vaikka Suomen mestaruuskilpailu on tulossa, et ehtinyt juosta niin paljon kuin halusit, et ole todella hyvässä kunnossa. Olisiko parempi vaihtoehto otta vapaapäivä juoksemisesta?

Ehkä. Ehkä olisi helpompi jäädä sohvalle ja lukea kirjaa tai katsoa elokuvaa. Mutta silti sä otat kengät ja menet lenkille, koska et tiedä, mistä jäät vaille, jos et mene. Niin olet siellä, kun aurinko laskee ja taivas muuttuu purppuraksi. Tämä on se, mitä sä saat siitä! Tänään ei ole Olympialaiset, mutta vielä olet maailman voittaja. Sä olet ainoa mies, joka on Ruissalon rannalla, kun aurinko sukeltaa mereen. Sun keho on terve, sun jalat voimakkaat. Sä juokset takaisin mäen yli ja metsän kautta. Kaksi kertaa, ei, kolme kertaa tulee peura metsästä ohjaamaan sulle tien. Kun tulet Ruissalon etelärannalle, näet lautan Tulkolmasta ja kilpailet sen kanssa juosten meren rannalla takaisin Turkuun. Ole rehellinen nyt, lautta on nopeampi, mutta sä olet mies, joka huomaa ensimmäisen tähden taivaalla ja sä kuulet lintujen laulavan rakkaudesta. Sun vuoksi hanhet nousevat pellolta ylös ja lentävät aurassa, kun viimeinen valo piirtää taivaan rajassa. Sä olet maanantain voittaja!